Pisamat. Kuin kultaa iholla. Katson kuinka aurinko saa sinut loistamaan.
Jos se olisi ainoa tapa nähdä sinut, pysyisin mielelläni varjoissa.
Salasanoja. Niitä pikku paskiaisia, joita en koskaan muista. Meidän omia, salaisuuksiakin,
kirjoittelen tyhjiin kenttiin. Kirjoitan sinun silmistäsi, suudelmista, kehojen rakkaudesta.
Rantakivet. Joskus mekin, särmikkäitä, uhkaavan teräviä. Kolisime toisiamme vasten yhteydettä.
Aika sai meidät nöyrtymään, silotti meidät asemiin, joihin kotiuduimme.
Syksy. Saa kaipaamaan omaa minuutta, joka repii liikaa, repii minut sinusta.
Tällä kertaa hyväksyn sen. Sateet huuhtovat kivun ja menetyksen, osaan jo kuunnellakin.
Puhua sinusta, tuskin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti