Tämä pitää saada ulos

Äiti on käymässä luonani kesäasunnolla ensimmäistä kertaa. Esittelen asunnosta ensin makuuhuoneen, josta siirryn valoisaan olohuoneeseen, mistä avautuu valkoinen tupakeittiö valkoisilla huonekaluilla. Selitän asunnon huonoja puolia auki äidilleni, yritän antaa hyvää kuvaa, tietenkin.
   Ei tuo rappukäytävän melu nyt niin kova ole, yöllähän sen vain kuulee. Sitä paitsi minä nukun sikeästi muutenkin, kyllähän sinä tiedät. Eikä minua haittaa sekään, ettei täällä ole pyykinpesukonetta, ei monessa asunnossa ole.
Äiti on hyvä ihminen, niin ajattelen. Äidillä ovat väsyneet, mutta aina ystävälliset kasvot, joista näkyy koville ottaneet yksinhuoltajavuodet sekä työn ja iän tuomat rasitteet. Äiti istuutuu olohuoneen mustalle nahkasohvalle samalla kun laitan kahvin tippumaan. Keskustelu on vaitonaista, oikeastaan olen lähes koko ajan äänessä kun kerron mitkä asiat tällä hetkellä kiristävät pinnaani. Kerron ystävistä, jotka tekevät ohareita sekä suunnitelmistani mennä suoristamaan pesäpallomailalla meluavien teinien mopojen peltejä ja äiti katselee ulos ikkunasta nyökkäillen tarinani tahtiin. Niin äiti on nyökkäillyt ainakin 23 vuotta, tai kauemmin, ehkä hän on oppinut ne maneerit äidiltänsä, toistaen samaa kaavaa: ei esitä omia mielipiteitään, ei edes kysyttäessä, eikä katso usein silmiin.
Kun vaivaantunutta keskustelua on jatkunut puolisen tuntia, muistan keittämäni kahvin.
   Eikö se ollut mustana kolmella sokeripalalla? Te vanhemmat ihmiset ette käytä maitoa, mutta sokeria senkin edestä. Minusta sokeri on viimeinen asia mitä kahviin tulisi laittaa, vaikka pienenä se oli ainoa tapa miten kahvin sai alas, muistatko?
Äiti sanoo muistavansa, mutta tiedän ettei hän muista alkuunkaan. Minä ymmärrän, että muisti joutuu valikoimaan asioita, mutten osaa samaistua, koska parinkymmenen ikävuoteni tapahtumat ovat vielä helppo muistaa. Muistiasia tulee esille myös kun äiti kyselee ystävieni kuulumisia.
   Mitäs sille punatukkaiselle kuulukaan? Entä se jonka isä kuoli? Kuka se oli se inttipoika? Oletko nähnyt sitä tyttöä enää jonka kanssa olitte lukiossa niin läheiset?
Kun kaikki mahdolliset puheenaiheet on käyty läpi, laskeutuu hiljaisuus. Kaikki on sanottu, sanoja ei enää ole. Tai olisi, voi kun minulla olisi katkeriakin sanoja ja lauseita, mutta ei niistä nyt iltapäivällä sovi avautua. Siihen hommaan tarvittaisiin kaksi pulloa viiniä ja silloinkin liikuttaisiin uskaltamisen rajamailla. Välillä hiljaisuuden rikkovat huokaukset tai uudet kysymykset niistä ala-asteen aikaisista kavereista, joiden nimiä en enää edes muista.
Siitä on kulunut nyt kaksi tuntia, kun äiti istui sohvalle. Minä alan toivoa, että äiti alkaisi tehdä lähtöä, sillä tämä hiljaisuus on muuttunut varsin painostavaksi ja ikävät asiat alkavat nousta mieleeni. Kyseenalaistan äiti-tytär-suhteemme täysin ja näen meidät siinä istumassa sohvan nurkissa kaukana toisistamme, yrittämässä väkisin leikkiä äitiä ja tytärtä. Tätä kyseenalaistamista olen harrastanut siitä asti, kun muutin kotoa pois, kun kaikki muuttui eikä äiti ollutkaan enää äiti. Äiti oli vieras.
   Ei sinun tarvitse täällä kupata, jos sulla on tärkeämpää tekemistä. Kyllä mä pärjään, menen varmaan ottamaan valokuvia tai jotain. Kävelemään tai ajan jonnekin, tai jotain.
Äiti tietää, ettei tarvitse, mutta hän on tietoinen myös meidän välillä vallitsevasta tilasta, niin luulen, ja siksi äiti yrittää olla äiti kun nyt kerrankin on täällä ja läsnä. Ei näin kankeat välit voi tuntua kenestäkään luonnolliselta. Hiljaisuus jatkuu ja ainoat äänet huoneistossa ovat minun epämääräisen liikuskelun tulosta, kun en enää jaksa istua paikoillaan ja annan levottomuudelle vallan. Äitikin liikuskelee. Hän kävelee asunnon päästä päähän ja menee makoilemaan sängylleni.
   Aika pehmeä. Kuinka leveä tämä on? Taitaa olla yli metrin, eikö?
   Taitaa olla, Jarin vanha se on. Onko Jarista kuulunut mitään?
   Ei sitten joulun jälkeen.
Palaan takaisin sohvalle istumaan kun huomaan, että äiti on alkanut pukea takkia ylleen. Minä jatkan kaiken kyseenalaistamista ja jotenkin äidin lähtö tuntuu todella lopulliselta. Kuin hyvästelisi jotain. Pitäisi varmaan kertoa vihdoin totuus, sanoa, ettei hän tunnu enää äidiltä vaan ventovieraalta, jota yritän parhaani mukaan miellyttää. Sisimmässäni tiedän, ettei viiden vuoden leikkimisen jälkeen sanoilla ole paljoa vaikutusta.
   Tarviikohan siellä käsineitä kun pyöräilee? Mennään ensi viikolla vaikka syömään tai tehdään ruokaa. Soitellaan.
Tuijotan ikkunasta ulos ja annan kyynelten valua. Miten ihmisestä, joka on ollut ja jonka pitäisi edelleen olla, elämäni kulmakivi, tuki ja turva, on tullut kuin kuka tahansa muu aikuinen, jonka seurassa olen kaikkea muuta kuin oma itseni. Minä en koskaan toivonut tällaista, kadehdin aina läheisiä äiti-lapsi-suhteita, mutta niin tähän vain tultiin. Ja minä itken vielä pitkään sen jälkeenkin, kun vieras nainen poistuu asunnostani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti